Myönnän heti alussa, ettei nuoren ihmisen elämä ole aina kovin vaikeaa. Opiskelu on mukavaa ja harrastaminen vapaaehtoista eikä periaatteessa huolta huomisesta, vaikka onkin ''koko elämä edessä'' kuten sanotaan. Silti jokin raskas tunne valtaa minut aika ajoin, ihmissuhteet ovat hankalia eikä elämä tunnu ottaa kulkeakseen. Ja minun ihmissuhteiden vaikeiden kiemuroiden keskus on perhe, veriperhe ja lapsuuden koti. Ja tästä ”tarina” kunnolla alkaa;

Kun raskaan opiskeluvuoden jälkeen on aika palata kotiin kotipaikkakunnalle, mitä siellä odottaa? Ei mitään. Tyhjä talo jota en ole nähnyt aikoihin, tyhjät seinät, vain haamut ja ajatukset on jätetty yksin poukkoilemaan seinästä seinään. Missä lapsuuden perheeni? Onko he otettu pois ja jätetty tilalle vain paha siivo ja pölyt. Vatsanpohjassani muljahtaa haistettuani viinan. Meinaan kääntyä itku kurkussa pois, ja lähteä toiseen kotiin, sinne missä asun suurimman osan vuotta.

Helsingin Sanomien nettisivuilla päivän kysymys on ''Juotko liikaa alkoholia?'' 67 prosenttia todennäköisesti valehtelee, ellei sitten kysymykseen ole vastannut ihmisiä jotka eivät juo ollenkaan. ''Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan naisten alkoholinkäyttö on 40 vuodessa lähes kuusinkertaistunut ja miesten alkoholinkäyttö on samana aikana tuplaantunut. Lue lisää:   Helsingin Sanomat 10:00 '' Eikö tämä jo todista että moni valehtelee? Jos juomakulttuuri on ollut siistimpää ennen, kuka on sanonut että on hienoa juoda paljon ja useammin? Saati sitten terveellisempää? Tuntemistani ihmisistä suurin osa, ehkäpä juuri se 67 %, juo liikaa. Ei aina liian usein, mutta silloin kun juovat niin likaa. Tai sitten liian usein. Tai kaikkein ikävimmin liian usein ja liian paljon. Ja minäkin juon liikaa, kausittain liian usein, ja jos en ole pitkään aikaan juonut, niin juon liian paljon. Paljon parempi olisi, ettei monikaan joisi ollenkaan. Ja silti juo, niin kuin minäkin.

Mutta miksi minun ei kannata juoda? Vaikka aikaisemmin sanoin että juon joko liian usein tai liikaa kerralla, ei se ole se syy miksi koen, ettei minun ole hyvä juoda alkoholia. Eihän tämä syy muitakaan estä (mielestäni edelleenkin 67 % väestöstä). Syy on alkoholisti vanhemmat, ja alkoholismi on kuulemma periytyvää. Toinen juo liian usein, tissuttelee muutamana iltana viikossa muutaman pullon viiniä ja vahvempia, toinen taas surun ja ongelman sattuessa hukuttautuu viinaan, häviää viikoksi johonkin. Nykyään tätä viinareissuille unohtumista tapahtuu harvemmin, mutta silti aina tulevat varhaisnuoruuden ikävät muistot, pelot ja suuttumus vaivaamaan mieltä. Olen ollut huolesta soikiona murrosiän alkuvaiheista asti.

Isompi sisareni sanoi että ne joilla ei ole ongelmaa ovat itsekriittisiä alkoholin käyttönsä suhteen. Ja minun vanhempani eivät ole kriittisiä, ei edes viinaan hukuttautuja vanhempi, joka on käynyt AA-kerhossa sun muissa tapahtumissa toipuakseen alkoholismista. Tissuttelia vanhempi taas suuttuu, jos hänelle mainitsee hänen alkoholinkäytöstään; ”En minä juo liikaa! En juo!” hän huutaa, kunnes myönnän, ettei hän juo liikaa. Näin on ollut myöhäislapsuudestani saakka. Ja tämä tuo minulle ison alkoholiongelman. Kuinka minäkin haksahdan siihen kerta toisensa jälkeen vaikka näen vanhempieni toilailut? Ja vaikka tiedän että juoppohulluuskohtauksessa ihminen voi vaikka tappaa itsensä? Tai alkoholilla ylipäätään..?

Näin minä tässä vuodatan. Olen ollut viikon kotona enkä vieläkään ole nähnyt täällä asuvaa vanhempaani. Tiedän että hän möngertää tuolla yläkerrassa, en vain tiedä missä kunnossa ja kuinka pitkään. Pala nousee kurkkuun katsoessani vintin portaita ja haistaessani porraskäytävää pitkin valuvan viinan tuoksun. Minulla ei enää riitä voimat kiivetä ylös, eikä riitä rohkeus kohdata ”alkoholiongelmaton” vanhempi. Joten mitä voin tehdä? Odotan että peikko itse nousee pesästään, puhutaan sitten. Toivon ettei alkoholiveroa lasketa, juokoot tuo itsensä kodittomaksi. Rakastan häntä. Ja lähden viettämään viimeisiä nuoruusvuosiani onnellisempana, mitä vietin aikaisemmat.